Olen käynyt vuorilla.

4 päivää, 227 km ajoa, 3312 nousumetriä mäkiä ylös.

Perjantain 9.1.2009 (65 km, 1089 nousumetriä) tavoitteeksi asetin: Pyöräilen vuoristoon Sandimenin kautta kohti Wutaita niin pitkälle kuin on järkevää, pysähdyn joelle, laitan teltan joen viereen, uin, keitän illallisen ja menen nukkumaan. Mutta tämä ei toteutunut.

Kaohsiungista Sandimenin pikkukaupunkiin vuorten juurelle on 40 km. Onhan tuo erilaista kuin sama matka Helsingistä Nuuksionpäähän. Ensimmäiset 30 km on kuin Helsingin keskustassa jatkuvassa auto- (ja skootteri)virrassa kauppojen ympäröimänä. Sen jälkeen alkaa maaseutu, viljelmät, vuorilta tuleva vesi solisee kanavissa.

Suunnistaminen on helppoa. Kartat ja kyltit ovat tarpeeksi selkeät eurooppalaiselle. Ilmassa oli paljon utua. Vuorten ääriviivat näin ensi kerran, kun Sandimeniin oli 8 km.

Ajattelin syöväni paikallista ruokaa Sandimenissa mutten pikakatsauksella löytänyt. Ostin vehnäsämpylän ja juotavaa ja jatkoin.

Tarkkailin olallani kulkevaa retki-GPS:ää, jossa on korkeusmittari. Tätä tämä on. Mäkeä ylös mennään. Vain kahdella kevyimmällä vaihteella pääsee. Liikennettä on onneksi vähän. Vaaratilanteita ei ole ja pyörä on hyvä. Mäki nousi 500 metriin, jossa poliisin tarkastuspisteellä piti täyttää lappu, johon kirjoitin nimeni, passin numeron ja tiedon, että tulen takaisin huomenna. Hinta 20 eurosenttiä.

Toivoin, että nousu olisi jatkuva, jottei samoja metrejä tarvitsisi nousta uudestaan, mutta maantiede päätti toisin. Tie laski takaisin 250 metriin, jossa silta kulki North Ayliao Riverin yli. Kävin tepastelemassa alla olevissa maisemissa (keskellä punainen kaarisilta).



Alas joelle ei jyrkänteiden takia päässyt, enkä muutenkaan halunnut vielä pysähtyä. Jatkoin mäkeä ylös kohti Wutaita, joka on kartasta katsoen ihan lähellä. Ohitin kylän ja myöhemmin toisen, josta ei myöskään saanut paikallista ruokaa. Ylämäki jatkui, jatkui, jatkui. Krampit iskivät 700 metrin korkeudessa, jolloin haukkasin pikapalaa ja kukkurallisen merisuolaa. Pyörän selkään, taas ylös, ylös.

Tervehdin taiwanilaista pyöräilijäpariskuntaa, jotka olivat menossa mäkeä alas. Kysyin puhuvatko englantia. Puhuivat hyvin, sillä ilmeni että ovat pyöräilleet mm. Ranskassa ja Hollannissa. Kysyin leiripaikkaa. Kuulin heidän joitakin vuosia sitten leiriytyneen Wutain koulun pihalla. Ei ole pitkä matka. OK, yritän sitä, olenkin aika poikki.

Nousin Wutaihin. Korkeusmittari näytti 840 metriä. Koulun piha oli ruohikkoinen hyvä telttapaikka, mutta keskellä kylää ympärillä taloja ja kauppoja. Lapset ajelivat ympärilläni polkupyörällä, huusivat helou, ja toiset pelasivat sulkapalloa.



Retkeilijän toivelista yötä varten = Leiriytyä huomaamattomasti, nukkua hyvin ja kerätä voimia, purkaa aamulla leiri jättämättä käynnistään merkkejä, jatkaa matkaa.

Ei tule onnistumaan. Täällä ei retkeilijä huomaamattomasti leiriydy. Päätin kuitenkin, että tänne jään, tavalla tai toisella. Päätin noudattaa vastakkaista strategiaa. Jos en voi olla huomaamaton, olen sitten mahdollisimman näkyvä. Näin kyläläiset tietävät, että olen erikoistapaus. Tuo tyyppi pitää täällä leiriä yön yli ja lähtee aamulla.

Juttelin lapsille ja ostin juotavaa kaupasta. Ei englannintaitoisia. Kävelin muutaman korttelin päähän ison talon avoimesta ovesta sisään, jossa pelaattiin pingistä, nelinpeliä. Puhuuko joku englantia? Yksi heistä sanoi puhuvansa little (kaikki sanovat näin, vaikka puhuisivat hyvin). Voiko koulun pihalle laittaa teltan? Miehet miettivät asiaa. Jonkun ajan kuluttua keksittiin, että yhden kaverin vanhemmat ovat poissa, heidän pihalle voi laittaa teltan.

Lähdettiin katsomaan paikkaa. Varakkaan oloinen talo. Iso betonialustainen pengerretty piha rinteessä. Naapurit asuvat 5 metriä alempana olevalla pihalla, joten tässä on omaa rauhaakin. Lisäksi käytössäni olisi pisuaari ja hana, johon tulee vuorilta juoksevaa vettä. Kiitos paljon.

Hongming kertoi olevansa opettajaharjoittelijana Wutain kylässä kuten kaverinsakin. Päivät he opettavat lapsia, illat pelaavat pingistä. Koska olin jo nähnyt, etteivät miehet olleet pingiksessä kovin tasokkaita, kysyin voinko osallistua peliin. Niin jatkoimme nelinpelejä vielä yli tunnin. Hiukan lämmettyäni pärjäsin hyvin. Olipa pelikumppanini kuka tahansa, joukkueeni voitti nelinpelin. :)

Pingis oli myös lapsille mieleistä seurattavaa, sillä kyseinen talo, jossa pelattiin, oli jonkinlainem seurojentalo tai jumppasali, johon koululaiset illalla kerääntyvät. Lapset kysyivät silloin tällöin minulta kesken pelin jotain englanniksi (esim. ikää), johon vastasin, ja sen jälkeen puolestani kysyin kysyjältä jotain (entä kuinka vanha sinä olet?). Tämä herätti riemastusta, koska englannin sanat eivät millään tuntuneet löytyvän ja niin heidän oli kysyttävä opettajiltaan neuvoa miten vastataan (ten years). Hauskaa!

Kun ilta oli pimentynyt, kiitin opettajia ja hyvästelin lapsetkin (good night). Lähdin ruokaa keittämään ja telttaa laittamaan. Teltan kiinnitin kolmen narun avulla pylväisiin.



Yllä oleva pimeässä otettu (surkea) kuva antaa suuntaa miltä leirini näytti. Valoisaa aikaa täällä Taiwanin trooppisen alueen "talvessa" on vain 11 tuntia, joka on syytä käyttää tärkeimpiin asioihin. Teltta laitetaan pimeän jo tultua päivän viimeisenä toimena ja puretaan aamulla ennen kuin aurinko on noussut.

Tiesin, että olin menetellyt päivän mittaan tyhmästi, koska nyt vasta söin ensimmäisen kerran kunnolla.

Melonta, patikointi ja pyöräily ovat erilaisia tällä tavalla: Melonnassa syke on alhainen ja liikkeet retkivauhdissa pehmeitä, sitä voi tehdä läpi päivän, vasta unentarve pakottaa lopettamaan. Patikoinnissa raja tulee vastaan aiemmin, koska lihakset tärisevät, jalkoja täytyy huoltaa, jottei tule rakkoja tai lihaskipuja esim. pohkeisiin. Pyöräilyn rasitukset ovat salakavalampia, sillä ne ilmenevät viiveellä. Sitä voi jatkaa melkein yhtä kauan kuin melontaa, koska patikoinnin tapaisia ennakkovaroituksia ei tule. Rankaisu tulee toistuvina kramppeina tuntien kuluttua.

Minulla on tätä varten mukana merisuolaa, jota syön suoraan purkista (lihakset tarvitsevat elektrolyytteja, jotta hermotus toimii), ja aspiriinia, joka laukaisee lihasjännityksiä (söin yhden, ja uusien kramppien tultua toisen). Näiden avulla laskeuduin päivän tapahtumiin tyytyväisenä levolle ja nukuin lopulta rauhallisesti.

Lauantaina 10.1.2009 (59 km, 863 nousumetriä) tavoitteeksi asetin: Otan rauhallisemmin kuin eilen, ajoitan ruokailut järkevästi, pyöräilen Wutaista toisen vuoristotien kautta pois kohti Maolinia. Nyt viimeistään haluan uida ja laittaa teltan veden ääreen.

Lähdin liikkeelle Wutaista ennen klo 7:ää. Lapset olivat matkalla kouluun. Alla oleva kohta päätien varrella on pieni koju, josta lapset saivat purtavaa.



Laskeuduin toista tietä 400 metriä alas kohti Dawun kylää. Utuiset vuoret olivat kauniit.



Ylitin North Ayliao Riverin siltaa pitkin ja huomasin, että tänne olisin voinut eilen ajaa. Hyvä leiripaikka mutten tiennyt siitä. Joen ääreen pääsee helposti. Jatkoin vuorottain mäkeä ylös ja alas peltojen ohi pitämättä suurta kiirettä.



Kuitenkin nyt on kuiva kausi, minkä huomaa alla olevasta joenuomasta. Sadekauden voiman ymmärtää, kun huomioi kuinka paljon on uurastettu tuonkin uoman patoamisessa noin säntillisiin raameihin.



Pääsin oikaisemaan 200 metriä kulkemalla riippusillan yli.



Yleisesti tämä 1-kaistainen tie näytti seuraavalta (autoja meni ohitseni kerran 5 minuutissa):



Ja kun tämä tie yhtyi eiliseen "päätiehen", se näytti seuraavalta:



Asiaa isommin tuntematta voin vain aavistaa sen käytännön insinöörityön, jota tarvitaan, jotta vältetään sadekauden haitat ja toisaalta turvataan kuivan kauden vesihuolto. Yllä olevassa kuvassa näkyy molemmat: tien ja rinteen välinen puolen metrin syvennys (sadekauden vesi pääsee virtaamaan liikennettä haittaamatta), rinteen vieressä kulkevat letkut (kuivalla kaudella vettä saadaan jostain ylemmästä altaasta kyliin).

Pian tulin poliisiaseman ohi pitkään alamäkeen kohti Sandimenia, jossa nautin vauhdin hurmasta erään skootterin perässä. Sandimen näytti nyt lauantaina vilkkaammalta kuin eilen, enemmän turisteja. (Sandimen on eräs Taiwanin alkuperäisheimokulttuurin keskus, mutta siitä kerron joskus toiste.)

Jatkoin tältä vuoristotieltä pois ja käännyin pohjoiseen kohti seuraavaa vuorikohdetta, Maolinia. Alla värikoodattuja ananaspeltoja.



Ennen Maolinia käännyin oikealle kohti Dajinin vesiputousta. Kuljetin pyörää 150 metriä porrastettua mäkeä ylös. Ylhäällä oli laaja tasanne ja pieni temppeli, jonka ohi pääsi laskeutumaan alas putoukselle. Vesi oli raikasta (kuvan juoja en ole minä vaan paikallisasukas).



Tarkistin päivän tavoitteen. Se oli uida ja laittaa teltta veden ääreen. Olin jo oikeassa paikassa.

Ilta ei ollut lähellä. Tutkin sivupolkua, joka nousi 100 metriä putouksen yläpuolelle. Alla olevan kuvan otin vitkalla näyttääkseni miten Taiwanissa on ratkaistu jyrkkien rinteiden kiipeämisriski.



Palasin polkupyörälle, lueskelin kirjaa. Paikallisasukkaat kävelivät rinnettä ylös ja putoukselle. Vanhatkin ihmiset jaksavat. Jotkut vaihtavat vaatteet pressulla eristetyssä tilassa ja menevät uimaan. Eräs englannintaitoinen taiwanilainen vanha herra tuli juttusille. Tämä virtaustekniikan professori kertoi matkustelleensa työn puolesta Euroopassa ja Suomessakin. Hän arvasi, että aioin leiriytyä, ja sanoi, että enää tuskin tänne tulee kävelijöitä, pian pimenee.

Heitin vaatteet pois. Menin uimaan. Aah. Söin extrasuolattua ruokaa, laitoin teltan (taas betonille köysien avulla) ja nukuin hyvin vailla tarvetta lääkitä raihnaista kehoani aspiriinilla.

Sunnuntaina 11.1.2009 (32 km, 875 nousumetriä) tavoitteeksi asetin: Pyöräilen Maolinin kautta Donaan, otan rennosti, tutkin perhoslaaksoa ja uin kuumassa lähteessä.

Olin näet lukenut, että Maolin on vaeltavien perhosten talvikoti. Vaeltavia perhosia on muuallakin. Meksikossa on kuuluisin paikka, johon monarkkiperhoset kokontuvat talvisin. Taiwanissa vaeltavia perhosia ovat "purple butterfy"-heimon lajit. Parhain katseluaika olisi kuulemma klo 9-11, jolloin ne alkavat parveilla auringon noustua paistamaan vuorien yli.

Onko näin vai ei, se minua kuitenkin askarrutti, koska esim. Wutaissa opettajaharjoittelijat olivat sanoneet: "Ei siellä Maolinissa nyt perhosia ole, nythän on talvi". Samoin esim. kanadalainen Jeff oli ollut tietämätön ilmiöstä, joka kuitenkin minun korvin kuulosti merkittävältä - miten joku voi olla tietämätön?

OK, on otettava selvää.

Pyöräilin informaatiokeskukseen, josta löysin muutaman hyödyllisen kartan ja lisätietona kivan myytin, että perhoset ovat paikallisen rukai-heimon esi-isiä. Siksi perhoset vaikuttaneet suuresti heidän kulttuuriin sekä käyttö- ja kuvataiteeseen (seinällä oli kymmeniä tauluja, jotka esittivät paikallista maanviljelyä - taulujen värit olivat perhosten siipiä!).

Pyöräilin mäkeä ylös ja lähdin summassa metsään ensimmäisten kylttien kohdalla. Kello oli 9. Ei tämä mikään virallinen paikka ole, mutta kai niitä perhosia näkee missä vaan. Kuljin kuivunutta joenuomaa ylös. Kyllä vain. Perhosia oli maassa kivillä ja lehdillä. Varoin, jotten astu päälle. Alla Purple-Edged Spotted Butterfly = Euploea mulciber barsine.



Maassa oli myös paljon kuolleiden perhosten siipiä. Alla Little Purple-Spotted Butterfy = Euploea tulliolus koxinga.



Kuljin joenuomaa ylös, kunnes saavuin aurinkoiseen paikkaan ja perhosia lenteli. Istuin siinä tunnin ja katselin lisääntyvää kuhinaa. Yritin valokuvata. Ei onnistu. Valokuvat eivät kerro tätä. Filmi on parempi.

Ikäväkseni tämä blogialusta ei tällä hetkellä anna lisätä youtube-videoita, joten klikatkaa seuraavia linkkejä. Ne on kuvattu, kun olin matkalla alas polkupyörälle, jolloin perhostiheys oli suurimmillaan.

Filmi 1. Perhonen herää, voimistelee ja lähtee lentoon.

Filmi 2. Tuhansia perhosia taivasta vasten.

Filmi 3. Tuhansia perhosia maata vasten.

Filmi 4. Tämä neljäs perhosfilmi on otettu seuraavana päivänä eri paikassa, jossa tuntui, että perhoset liki vyöryvät tielle.

Hämmästyttävin juttu on, että perhoset eivät ole häkeissä vaan niitä riittää kuin hyttysiä lapissa. Ja vielä enemmän: Lapissa näemme paljon hyttysiä, koska ne kerääntyvät puremaan. Perhoset eivät pure eivätkä kokoonnu minun vuokseni ja silti niitä riittää!

Jatkoin pyöräilyä ylemmäs kohtaan, joka oli virallisesti neuvottu hyväksi perhospaikaksi. Kävelin polkua ylös ja totesin, että täällä ei perhosia näy. Kun palasin alas, neuvoin amerikkalaisille Catolle ja Jamielle (täällä työssä englannin kielen opettajina) perhospaikan, jossa olin käynyt, sillä he eivät olleet nähneet mitään erityistä (näytin filmiä kameralta). Heiltä sain maistaa kummallista herkullista hedelmää, jonka nimi taisi olla "guanabana" - mangon tapainen.

Perhoset, niin hieno ilmiö kuin olikin, oli nähty. Jatkoin mäkeä ylös riippusillalle, joka oli vedetty nähdäkseni lähinnä turismitarkoituksia varten. Asiaan liittyvä filmi löytyy tästä (360 astetta riippusillan päällä).

Saavuin hyvissä ajoin päivän kohteeseen, joka oli Dona, alunperin rukai-heimon asuttama pieni paikka. Kivaa täällä oli kuumat lähteet, joista vesi oli johdettu altaisiin (sininen allas = kylmempää jokivettä).

Laitan vielä toisen kuvan, jossa näkyy joki.

Ihanaa oli lämpimässä kelliä. Juttelin taiwanilaisen insinöörin kanssa, että hän on käynyt täällä kymmeniä vuosia. Alkuaikoina ennen kuin putkitusta oli tehty (jonka insinööritaidon hän juuri osasi), piti kävellä puoli kilometriä joenuomaa ylös luonnonlähteisiin.

Mielessä käväisi, että ei hemmetti, minä en tiedä miltä sellainen luonnon kuuma lähde näyttää. Nyt täytyy nousta kylvystä pois ja mennä katsomaan. Mutta tämä ajatus kesti vain 5 sekuntia, koska toinen ajatus kumosi sen: Älä hätäile, pärjäät ilman sitä tietoa. Nauti. Pimeä tulee kohta.

Vailla tietoa millaiselta luonnon kuuma lähde näyttää kellin lämpimässä vedessä ja korkeintaan kuvasin tämän hassun naaman läheisessä vesiputouksessa.

Nukuin hyvin.

Maanantaina 12.1.2009 (71 km, 485 nousumetriä) tavoitteeksi asetin: Pyöräilen takaisn Kaohsiungiin.

Tämä toteutui. Pyöräily oli helppo, vaikkakin retken pisin, koska laskettelin enemmän alamäkeä kohti rannikkoa. Alla vuorten riisiviljelmä (se luonnon kuuma lähde on pellon takana).

Lisää aamun valoja vuorilla.

Mutka Dona Riverissä.

Vuorilta pois, matkaa jatkaen tämän palmuviljelmän varjoleikki herätti kuvaamaan.

Tie vuorilta alas näytti myös miten tarkasti kaikki vuorten kuivan kauden kasteluvesi on käytössä. Ylitin mm. kilometrin levyisen virran, jossa ei ollut lainkaan vettä, koska kaikki on putkitettu viljelmille (kuten yllä palmuille).

Viimeiset 30 km oli taas ajelua keskellä kaupunkia. Otin kuvankin.

Taiwanin kotiin ajoin kaupan kautta, josta ostin päivän eväät, tein retkivarusteiden huollon ja päälle vielä 7 tunnin työpäivän.

Retki osoitti, että pystyn ylittämään Taiwanin vuoriston South Cross Island Highwayta pitkin. Tie nousee 2700 metriin. Matka on pilkottava moneen päivään, jotta onnistuu. Harkitsen sitä.

Briefly in English. This post describes the biking tour Kaohsiung-Pingtung-Sandimen-Wutai-Fawu-Jaimu-Sandimen-Dajin Waterfall-Maolin-Purple Butterfly Valley-Dona Hot Spings-Maolin-Gaoshu-Taishan-Janbu-Pingtung-Kaohsiung = 227 km, total ascent in meters 3312. I am already planning a new tour to South Cross Island Highway to the east coast of Taiwan. (I have heard it's more spectacular then the west side.)